-Kuule...! Hän milteipä voihkaisee.

-Oletko koskaan yrittänyt kiskoa hampaillasi keltään pöksyjä alas

-Jessus, en.. Tuskin tajuan mihin vastaankan.

-Oletko sinä...?

-En, mutta tekisi niin himskatisti mieli...!

Hän lysähtää polvilleen minun eteeni ja alkaa hamuilla ja nyhtää huulillaan alushousujeni kuminauhaa. Mutta silloin minä en kestä enää. Kohotan hänet pystyyn, nostan hänet lattialta ja rojautan meidät molemmat pullealle pöyhitylle sängylle niin että rysähtää. Toistemme alla ja päällä maaten me nyimme ja kiskomme vimmatusti viimeisia pikkuisia vaateriepuja pois. Kullini on niin kova, että se tuntuu ruumiiseeni kuulumattomalta, itsenäiseltä, kättäpidemmältä työkalulta, jolla voisi murskata muureja, tai vääntää lukittuja luukkuja auki, pirstoa peililasiruutuja, kammeta kantoja metsässä. Voisin asettaa sen alasimelle ja jytyyttää sitä lekalla. Yhtä vain pelkään: että se räjähtää ennen kuin saan sen tungetuksi Jon uumeniin. Olen kiimainen kuin seitsentoistavuotias, jolla on hirmuinen hätä ja hoppu saada se survotuksi ensimmäisen sisään joka vain kohdalle osuu.

Jo kuiskii allani kuin henkensä hädässä

-Vidar... Odota vähän... Odota kulta...! Kuin rukous:

- Anna minun tehdä sinulle jotakin! Jotakin rietasta ! Pyydä minulta jotakin mitä et ole koskaan ennen tohtinut minulta pyytää! Ole niin kiltti...!

Juupa juu, Johanna - kyllä minä tiedän mitä voisin pyytää sinulta, esimerkiksi sitä että sinä lähtisit kipittämän pitkin hotellin käytäviä hameenhelma vyötäisillä ja pikkupöksyt kintuissa, ja minä jahtaisin sinua tällä nuijalla... Mutta en minä sano sitä, en tietenkään sano mitään, sillä hillittömän kiihkoni keskelläkin minä tajuan sydän kauhusta sykertyen, että hän tekisi sen! Tällä hetkellä hän olisi valmis tekemään laajentamaan yhtäkkisen, lyhytaikaisen pillastumisen vaikka kuinka rajattomaksi, tuhoisaksi mellastamiseksi. Niinpä minä kierähdän selälleni, kiskon hänet päälleni, supatan:

- Istu minun päälläni! Istu minun naamani päällä!

Siitä hän pitää, minä tiedän sen. Se on kyllin rohkeata. Se on turvallista.

Hänen simpukkansa avautuu minun huuliani hipoen, käsittämättömän isona ja punoittavana, paisuvana. Tiedän, että hän on yhtä kiihtynyt kuin minäkin. Minä lutkuttelen kielelläni, livon suuhuni viileätä suolanmakua. Sydän jyskyttää nivusia kuin raskas moukari kultaista kumistinta. Minä pitelen häntä takapuolesta ja tuuditan meitä lempeään, mutta kiihottavaan tahtiin. Suljen silmäni ja näen hänen lihaksikkaitten pakaroittensa lyllertävän käytävällä.  Kun avaan taas silmäni, hän on ottanut sormet avukseen. Sitä hän ei ole koskaan ennen tehnyt minun nähteni. Näppärän hartaalle elkeellä, joka vaikuttaa itsestään selvältä ja aivan luonnolliselta, hän pujottaa etusormensa häpyhuuliensa väliin ja ryhtyy hypelöimään pukkuruista herkkunystyrää, joka muljahtelee kiiltävän liukkaana ja sileänä kun marmorikuula öljyssä hänen sitä hieroessaan. Hän istuu hiukan etukumarassa ja katselee itseään ja omaa hellää sormipeliään, hänen suunsa on puoliksi auki, hänen silmänsä puoliksi ummessa ja hänen kasvoillan on milteipä hurmioituneen keskittynyt ilme. Minäkin tuijotan tyyten lumoutuneena hänen kätensä puuhailua, hänen sormiaan, jotka hivelevät pulleitten huulien uumenissa olevia poimuja, venyttelevät ja puristelevat niitä, vatvovat ja vanuttavat niitä hitaaseen, herkeämättömään tahtiin. Sormien liikehtely on samalla sekä hyväilevää että päättäväistä, ne myötäilevät ja nyhtäilevät pehmeätä anatomiaa niin viehkeästi ja täsmällisesti kuin hän näppäilisi harpun kieliä. Kädet sulkevat syleilyynsä koko pöheikköisen hävyn, kahmivat sitä ylpeästi, hellävaraisesti ja lempeän kokeneesti, aivan kuin hän paijailisi jotakin hänelle rakasta eläintä, joka on ollut hänen seuralaisensa iät ja ajat, karvaturria, jota hän hoivaa kuin silmäteräänsä, jonka hyvinvointi on hänelle kaikki kaikessa. Nyt minä kuulen, omassa päässäni pauhaavan verenjyskeen läpi, hänen hengityksensäkin, nautinnollisen huohotuksen, jonka seasta erottuu kuiskivia sanoja.

-Katso Vidar.. .Katso sitä nyt.. tuommoisena sinä et olekaan koskaan ennen nähnyt sitä, mitä? Tuommoisena sinä et ole koskaan ennen nähnyt minun pilluani...?

Mutta minä olen sulkenut silmäni ja sen kuin annan naamani uppoutua pisteliääseen karvamättääseen, voipuneena, läkähtyneenä, nujerrettuna tuon myllertävän naisellisen hekuman alle, joka on tyyten itseensä syventynyt ja sliti apposen avoin koko maailmalle. Minä hengitän syvään ja vedän sieraimiini hänen hajuaan, kasvullisuuden, ja mätänemisen, sakean, mustan mullan lemua. Panen merkille, että siemensyöksy tekee tuloaan, ja annan periksi rukoillen, että hänen uuraat sormensa venyttäisivät aukon entistäkin suuremmaksi, että hänen häpyhuulensa levittäytyisivät yltympäri kasvojani, peittäisivät minut, litistäisivät minut pieneksi, ahmaisisivat ja hotkaisisivat minut lämpöiseen, märkään, armeliaaseen pimeyteen.